Länsigöötanmaanpystykorvat

Blogilistalle liitettäessä laitoin blogini mm. luokkaan käytöstavat. Siellä on nyt sitten yhteensä peräti kaksi blogia. Yhtä monta kuin luokassa länsigöötanmaanpystykorvat. No, harvinaiset harrastuksensa kullakin :)

Vitsan ja Tolstoin välissä?

Ilkka Niiniluodon kommentti yleissivistyksen heikkenemisestä ei voisi vähempää yllättää. Ehkä ongelman laajuus alkaa nyt paljastua.

Suurille ikäluokille opetettiin koulussa ja kai kotonakin niitä asioita, joiden suhteen he nyt kauhistelevat, etteivät heidän lapsensa ja lapsenlapsensa tiedä niitä. Missähän ne olisi pitänyt oppia?

Kyllä noita yleissivistykseen kuuluvia asioita on minunkin lapsuudessani käyty koulussa läpi, mutta jotain on mennyt pieleen suurella osalla minun ikäisistäni. Ehkä niitä ei sitten kuulusteltu niitä tarpeeksi tai jotain. Taisi mennä opettajilta jo silloin 90-luvun alkupuolella liikaa aikaa kurin pitämiseen ja luokan häirikköjen kanssa kinaamiseen.

Entä kotona? Näköjään se ei riitä hyväksi esimerkiksi, että vanhemmat itse lukevat kirjoja. En sitten tiedä mikä olisi sopiva ohjailun taso, että lapsetkin lukisivat jotain fiksua, klassikkojakin.

Mieleeni on jäänyt, kun suunnilleen 12-vuotiaana yksi ystäväni näytti minulle kirjastossa käydessämme listaa, jonka hänen isänsä oli hänelle tehnyt. Tämän isän mielestä sen ikäisen piti jo siirtyä pois lastenkirjoista. Sillä "sopivien aikuisten kirjojen" listalla oli ainakin Pikku Prinssi, ja sen ystäväni lainasikin. Olin kai vähän hämmentynyt. Ja itse suuntasin edelleen sinne hevostyttökirjojen hyllylle.

Olen aika usein hävennyt yleissivistykseni puutteita. Minusta lapselle pitää selittää perusjutut historian tapahtumista, politiikasta jne. (ikätason huomioon ottaen tietysti) ja oikaista lapsen virheelliset käsitykset napakastikin. Keskustella ajan kanssa. Eikä ole synti, jos lapsen laittaa perustelemaan näkemyksiään - tai ylipäätään vaatii lapselta päänsä käyttämistä. Lieneekö jäljellä muita kansoja kuin ranskalaiset, joiden parissa tämä on vielä arvossaan...

Omat karikatyyrinsä

Aina kun satun lukemaan ”äippäkerholaisten” ja toisaalta heille irvailevien tahojen nettikirjoituksia, joudun muistuttamalla muistuttamaan itseäni siitä, että nämä nyt ovat vain näitä äänekkäimpiä äärilaitoja. On vaan jotenkin surkeaa, miten helposti piirtyy kuva jakautumisesta kahteen leiriin: niihin, jotka hylkäävät elämästään kaiken älyllisen sisällön saatuaan lapsia (jos heillä on elämässään mitään älykästä ollutkaan), ja niihin, joiden mielestä laps(i)en syntyminen ei saisi muuttaa vanhemmissa ja heidän elämässään juuri mitään olennaista.

Jokainen saa toki blogata tai käydä nettikeskustelua aivan mistä aiheesta parhaaksi katsoo. Luulisi vain, että kun joku sekä älykäs että perheellinen ihminen bloggaa, niin perhe ja lapset vilahtelisivat useinkin sivulauseissa tai pieni osa postauksia olisi heistä (näitäkin joskus näkee). Yleisempää kuitenkin on, että lapset ovat joko pääasiallinen aihe (eikä lastenkastatusta tai muitakaan aiheita käsitellä erityisen analyyttisesti tai syvällisesti). Tai sitten ei vahingossakaan mainita lapsistaan mitään. Blogin aiheen rajaus on yleensä toki hyvä juttu. Luulisi vaan, että välimuotoja näistä kahdesta ääripäästä olisi enemmän. Ja että äippälehtien nettikeskusteluihin tiivistyisi vähän vähemmän tyhmyyttä.

Myönnän, että minua kyllä naurattavat karikatyyrit ylihuolehtivasta äipästä, jolla on kirjoittaessaan huono kieliasu, kyvyttömyyttä (tai huolimattomuutta) vieraskielisten/peräisten sanojen käytössä, teinimäinen nimimerkki sekä ”Oisikko Sauli Niinistön kaa” -tasoista syvyyttä osallistuttaessa (muihinkaan kuin lapsiaiheisiin) keskusteluihin. Ja jonka mielestä suurpiirteisyys tarkoittaa isokokoisuutta.

Joskus harvoin sattuu silmiin myös osuvia heittoja ”alfanaaraista”, jotka halveksivat tai kauhistelevat kaikkea lapsen takia tehtävää luopumista: harrastusten, uranteon tai omien ostosten vähentämistä. Ja jotka leuhkivat litteällä vatsallaan ja sillä, ettei vaatekoko ole teinivuosien jälkeen kasvanut. Nämä kun vielä karikatyyriksi kokoaisi.

Me lapset

Ihmisten vuodatusta kuunnellessani mietin taas, että olen ehkä kerran  kuullut, että kukaan ennen sotia syntynyt tilittäisi, kuinka kauhea isä tai äiti oli. Lukemattomia kertomuksia olen kyllä kuullut siitä, kuinka vaikeaa elämä muuten oli. Voi tietysti olla, että sen sukupolven ihmiset haluavat  puhua enemmän esim. sota-ajoista kuin suhteista omiin vanhempiinsa. Mutta tunnen niitäkin sen ikäpolven ihmisiä, joiden vanhempien olen jotain kautta kuullut kohdelleen lapsiaan todella kammottavasti. Silti näistä vanhemmista ei tilitetä, vaikka muita yhtä vanhoja lapsuuden aikaisia juttuja joskus vuodatettaisiinkin. Niitä vaikeitakin.

Suuriin ikäluokkiin kuuluvienkaan en kovin usein kuule valittavan lapsena vanhemmiltaan saamaansa kohtelua. Lienevätkö jo toipuneet lapsuuden vaikeuksista, vai ovatko sitten (keskimäärin) niin paljoa sitä ruvenneetkaan märehtimään kuin minun sukupolveni. Vaikea sanoa.

Mutta me suurten ikäluokkien kasvattamat. Voi apua. Joka toinen tilittää ystävilleen vanhempiaan ja lapsuuttaan, aina kun päätohtorilta juoksemiselta ja päätä koossa pitävien lääkkeiden napsimiselta ehtii.

Elämänolosuhteemme eivät ole vaikeampia kuin edellisillä sukupolvilla. Toimeentulo ja elämän sujuminen ylipäätään on ollut epävarmaa aina, eri tavoin vain. Saamaamme kasvatusta ja vanhempiemme "nykyaikaisia" tapoja voi syyttää monista asioista. Asennoitumistamme voi syyttää sitäkin enemmän.

Joka tapauksessa, sen tapainen kasvatus ja ne "tavalliset" lapsuuden olosuhteet, joiden keskellä suurin osa minun sukupolvestani on 
kasvanut, ei näytä tehneen meistä kovinkaan tasapainoisia. Enkä enää oikein jaksa uskoa, että tiukka, perinteinen, kurinalaisuuteen ja toisten huomioonottamiseen opettava kasvatus tekisi onnettomaksi. Olisi tehnyt monille minunkin ikäisistäni hyvää.