Omat karikatyyrinsä

Aina kun satun lukemaan ”äippäkerholaisten” ja toisaalta heille irvailevien tahojen nettikirjoituksia, joudun muistuttamalla muistuttamaan itseäni siitä, että nämä nyt ovat vain näitä äänekkäimpiä äärilaitoja. On vaan jotenkin surkeaa, miten helposti piirtyy kuva jakautumisesta kahteen leiriin: niihin, jotka hylkäävät elämästään kaiken älyllisen sisällön saatuaan lapsia (jos heillä on elämässään mitään älykästä ollutkaan), ja niihin, joiden mielestä laps(i)en syntyminen ei saisi muuttaa vanhemmissa ja heidän elämässään juuri mitään olennaista.

Jokainen saa toki blogata tai käydä nettikeskustelua aivan mistä aiheesta parhaaksi katsoo. Luulisi vain, että kun joku sekä älykäs että perheellinen ihminen bloggaa, niin perhe ja lapset vilahtelisivat useinkin sivulauseissa tai pieni osa postauksia olisi heistä (näitäkin joskus näkee). Yleisempää kuitenkin on, että lapset ovat joko pääasiallinen aihe (eikä lastenkastatusta tai muitakaan aiheita käsitellä erityisen analyyttisesti tai syvällisesti). Tai sitten ei vahingossakaan mainita lapsistaan mitään. Blogin aiheen rajaus on yleensä toki hyvä juttu. Luulisi vaan, että välimuotoja näistä kahdesta ääripäästä olisi enemmän. Ja että äippälehtien nettikeskusteluihin tiivistyisi vähän vähemmän tyhmyyttä.

Myönnän, että minua kyllä naurattavat karikatyyrit ylihuolehtivasta äipästä, jolla on kirjoittaessaan huono kieliasu, kyvyttömyyttä (tai huolimattomuutta) vieraskielisten/peräisten sanojen käytössä, teinimäinen nimimerkki sekä ”Oisikko Sauli Niinistön kaa” -tasoista syvyyttä osallistuttaessa (muihinkaan kuin lapsiaiheisiin) keskusteluihin. Ja jonka mielestä suurpiirteisyys tarkoittaa isokokoisuutta.

Joskus harvoin sattuu silmiin myös osuvia heittoja ”alfanaaraista”, jotka halveksivat tai kauhistelevat kaikkea lapsen takia tehtävää luopumista: harrastusten, uranteon tai omien ostosten vähentämistä. Ja jotka leuhkivat litteällä vatsallaan ja sillä, ettei vaatekoko ole teinivuosien jälkeen kasvanut. Nämä kun vielä karikatyyriksi kokoaisi.

Ai siis mikä kohtuus?

Minua puudutti tänään, kun kuuntelin puhelimessa peräjälkeen kahden eri ystäväni vuodatusta raha-asioista ja kiireestä. Heillä on se tyypilinen työssäkäyvän opiskelijan kuvio. Asutaan hillittömän hintaisessa, hyväkuntoisessa asunnossa (joka ei tietenkään ole pieni yksiö - tai pariskunnalle pieni kaksio - keittokomerolla, ehei). Huonekalut ja kodin tavarat eivät yhtään poikkea työssäkäyvän ei-opiskelijan asunnosta - uusien huonekalujen hankintaa ei vaan kerta kaikkiaan ole voitu jättää opiskelujen jälkeiseen aikaan. No, eihän siinä mitään. On vaan vähän omituista, kun samat tyypit valittavat, kun on pakko tehdä lähes täysipäiväisesti töitä kun rahat eivät muuten riitä mihinkään, ja valmistuminen viivästyy (tai sitten ollaan loppuunpalamisen partaalla työmäärän takia).

Mitä voin sanoa? He eivät ole ainoita, joissa olen huomannut tätä "eihän nyt opiskelijankaan kämppä saa olla sen näköinen ettei ole varaa ostaa kaikkia huonekaluja uusiksi parin vuoden välein" ja "olishan se nyt kamalaa asua pienessä asunnossa, eihän sinne edes saisi mahtumaan kaikkia mun valtavia tavaravuoria niin, että on silti semmoista tosi niinku minimalistisen näköistä" -asennetta.

Eikä tämä ole edes irrallinen ilmiö. Kohtuullisuuden arvostaminen on kai sitten jotenkin vanhanaikaista. Meidät on yllytetty (tai sitten yllytämme itseämme) "elämään täysillä", "heittäytymään asioihin", "tähtäämään huipulle" ja "löytämään oma juttumme" : toisin sanoen "kaikki tai ei mitään"-asenteeseen.

Vähempäänkin saa tyytyä. Ja keskitietä kulkea. Suosittelen lämpimästi.