Mitä minulle tapahtui

Kaikki alkoi siitä, kun tulin umpikujaan feminismin kanssa. Tämä tapahtui  kauan ennen kristityksi tulemista.

Minulla oli vuosikausia ollut ristiriita. Toisaalta aidosti luulin, että kaikilla olisi parempi olla, jos "sekoitettaisiin pakka" sukupuolten osalta. Että kiellettäisiin minkään asian luonnostaan olevan sellaista käytöstä, jota miehet tai naiset keskimäärin tekevät. Eikä enää tunnustettaisi, tai että sukupuolella olisi mitään muuta vaikutusta meihin kuin joitain pieniä fyysisiä juttuja.

Luulin, että on jotenkin automaattisesti huono asia, jos teen tai reagoin jossain tilanteessa jotenkin "naisellisesti". Jos ei muuten niin sen takia, että pitäisi näyttää hyvää esimerkkiä ja rohkaista muitakin normien rikkomiseen. Luulin, että "oikea minä" tekisi jotain ihan muuta kuin mikä on naisille tyypillistä ja olisin onnellisempi ollessani täysin vapaa perinteisistä tavoista. Ja luulin, että monet seksuaalisesti stimuloivat asiat vain tuntuvat sellaisilta siksi, että olemme jotenkin aivopestyjä rooleihimme.

Ristiriita syntyi siitä, että toisaalta tunsin tarvetta olla feminiininen ja seksuaalisesti hieman alistuva.

Korttitalo romahti siinä vaiheessa, kun aloin viettää enemmän aikaa aikuistuneiden ihmisten kanssa ja muutenkin havainnoida "tylsempiä" ihmisiä. Huomasin, ettei suurin osa ihmisistä olekaan niin asennevammaisia kuin olin kuvitellut. Ihmiset kykenevät yllättävän paljon kohtelemaan toisiaan yksilöinä - eikä sukupuolensa edustajina, niinkuin olin luullut.

Ja vaikka ihmisillä olisikin yksittäisiä perusteettomia käsityksiä siitä, millaisia naiset tai miehet keskimäärin ovat, eivät ne käsitykset useinkaan ole naisia huonompia pitäviä, vaikka feministit ne usein sellaisiksi haluavat tulkita. Aloin oppia luokittelemaan äänekkäimpien idioottien mölähdykset vain yksittäisiksi imbesilleiksi kommenteiksi (ja välttämään sellaisia jatkuvasti päästelevien ihmisten seuraa).

Jälkeenpäin ajatellen on uskomatonta, miten kauan minulta kesti huomata, että äänekkäin mielipide naisista (tai juuri mistään) ei ole se yleisin. Ja ettei jonkin biologisen eron toteaminen tarkoita, että pitäisi jompaa kumpaa sukupuolta kokonaisuudessaan huonompana. Olisinpa tajunnut nämä jo peruskoulussa.

Feminismistä

Feministi ei ole sama asia kuin tasa-arvon kannattaja. Ei, vaikka monien feministien retoriikassa näin annetaan ymmärtää. Vai väitättekö, että olen feministi, koska kannatan tasa-arvoa?

Selvä, tehdään ajatusleikki: kannatan ja ajan sukupuolten välistä tasa-arvoa. Ihmisillä pitää olla samat oikeudet sukupuolestaan riippumatta, ketään saa syrjiä ja syrjintään on puututtava. Vaan entä jos mielestäni suurin tasa-arvon toteutumisen este olisivatkin sukupuolikiintiöt? Tai entä jos minusta kaikista akuuteimpia korjattavia asioita olisivatkin jotkut miehiä kohtaavat epäkohdat, kuten että miehet saavat kovemmat tuomiot samoista rikoksista, isien asema huoltajuuskiistoissa on heikko jne. Tai että tasa-arvoa olisi mielestäni se, että raiskauksista tuomittaisiin samoin kriteerein kuin pahoinpitelyistä yleensäkin. Jos olisin sitä mieltä, että näillä
keinoilla sukupuolten tasa-arvoa edistettäisiin parhaiten? Tuskinpa minua enää kukaan silloin feministiksi väittäisi.

Ok, lopetetaan ajatusleikki. En ala tässä panemaan naisia tai miehiä
koskevia tasa-arvo-ongelmia vakavuusjärjestykseen.

Pointtini on, että feminismi pitää sisällään tietynlaisia oletuksia asioiden tilasta ja parhaista keinoista asioiden korjaamiseksi! Se on vain yksi mahdollinen aate liittyen siihen, mikä on epäoikeudenmukaista, mitkä asiat ovat syynä nykytilanteelle ja miten olisi parempi ja miten asioita saa korjattua. Tasa-arvon kannattaminen ei riitä määrittelemään ketään feministiksi, vaikka monet feministit näin retorisesti väittäisivätkin.

Sanotaan nyt auki vielä se, että vanha naisliike oli kyllä hyvä ja tarpeellinen. Ihmisillä tulee olla samat oikeudet (oikeus omaisuuteen ja työntekoon, oikeus tehdä täysi-ikäisenä omat päätöksensä). Ja väkivaltaa koskevan lainsäädännön ja tuomioiden tulee olla sama, tekijän ja uhrin sukupuolesta riippumatta jne, jne. Ja syrjinnästä pitää joutua viime kädessä juridiseen edesvastuuseen.

Mitä tulee asenteisiin, niin toki minäkin havaitsen jäänteitä siitä (nykyajan tietämyksen valossa) perusteettomasta ajattelutavasta, jossa naisilta piti kieltää tai rajoittaa yhteiskunnallista osallistumista, johtajuutta jne. En vain usko juuri feministien keinoihin asioiden oikaisemiseksi.

Oma mätä sukupolveni - suurten ikäluokkien kasvatti

Näen paljon pahaa siinä, mitä 60-70-lukulaisuus, feminismi, uudenlainen vasemmistolaisuus ja uskonnollisuuden väheneminen ovat saaneet aikaan 40-ja 50-luvuilla syntyneissä eli ns. suurissa ikäluokissa - sekä heidän jälkeläisissään eli omassa sukupolvessani. Nostaisin olennaisena esiin myös kovismaisuutta arvostavan nuorisokulttuurin lopullisen rantautumisen suurten ikäluokkien aikana.

Myönnettäköön, ettei heitä edeltäväkään sukupolvi täydellinen ollut (esim. tietynlaisen suvaitsevaitsemattomuuden takia), mutta pidän silti keskimäärin huomattavasti enemmän ennen sotia syntyneistä.

Ja vaikka suurien ikäluokkien edustajissa vielä olisikin jäljellä käytöstapoja, perinteiden kunnioittamista, yleissivistystä ja edes jonkinlaista tapakristillisyyttä, ovat he epäonnistuneet surkeasti ainakin yhdessä asiassa: minun sukupolveni kasvattamisessa.

Mitä minun sukupolveltani (70-80-luvuilla syntyneiltä) sitten puuttuu? Pyrkimystä kohtuuteen ja siitä iloitsemiseen mitä itsellä jo on. Nöyryyttä. Säädyllisyyttä. Siveyttä. Kohteliasta kanssaihmisten kohtelua. Ja housut, jotka eivät paljasta persvakoa kumartuessa.