Omat karikatyyrinsä

Aina kun satun lukemaan ”äippäkerholaisten” ja toisaalta heille irvailevien tahojen nettikirjoituksia, joudun muistuttamalla muistuttamaan itseäni siitä, että nämä nyt ovat vain näitä äänekkäimpiä äärilaitoja. On vaan jotenkin surkeaa, miten helposti piirtyy kuva jakautumisesta kahteen leiriin: niihin, jotka hylkäävät elämästään kaiken älyllisen sisällön saatuaan lapsia (jos heillä on elämässään mitään älykästä ollutkaan), ja niihin, joiden mielestä laps(i)en syntyminen ei saisi muuttaa vanhemmissa ja heidän elämässään juuri mitään olennaista.

Jokainen saa toki blogata tai käydä nettikeskustelua aivan mistä aiheesta parhaaksi katsoo. Luulisi vain, että kun joku sekä älykäs että perheellinen ihminen bloggaa, niin perhe ja lapset vilahtelisivat useinkin sivulauseissa tai pieni osa postauksia olisi heistä (näitäkin joskus näkee). Yleisempää kuitenkin on, että lapset ovat joko pääasiallinen aihe (eikä lastenkastatusta tai muitakaan aiheita käsitellä erityisen analyyttisesti tai syvällisesti). Tai sitten ei vahingossakaan mainita lapsistaan mitään. Blogin aiheen rajaus on yleensä toki hyvä juttu. Luulisi vaan, että välimuotoja näistä kahdesta ääripäästä olisi enemmän. Ja että äippälehtien nettikeskusteluihin tiivistyisi vähän vähemmän tyhmyyttä.

Myönnän, että minua kyllä naurattavat karikatyyrit ylihuolehtivasta äipästä, jolla on kirjoittaessaan huono kieliasu, kyvyttömyyttä (tai huolimattomuutta) vieraskielisten/peräisten sanojen käytössä, teinimäinen nimimerkki sekä ”Oisikko Sauli Niinistön kaa” -tasoista syvyyttä osallistuttaessa (muihinkaan kuin lapsiaiheisiin) keskusteluihin. Ja jonka mielestä suurpiirteisyys tarkoittaa isokokoisuutta.

Joskus harvoin sattuu silmiin myös osuvia heittoja ”alfanaaraista”, jotka halveksivat tai kauhistelevat kaikkea lapsen takia tehtävää luopumista: harrastusten, uranteon tai omien ostosten vähentämistä. Ja jotka leuhkivat litteällä vatsallaan ja sillä, ettei vaatekoko ole teinivuosien jälkeen kasvanut. Nämä kun vielä karikatyyriksi kokoaisi.