Vitsan ja Tolstoin välissä?

Ilkka Niiniluodon kommentti yleissivistyksen heikkenemisestä ei voisi vähempää yllättää. Ehkä ongelman laajuus alkaa nyt paljastua.

Suurille ikäluokille opetettiin koulussa ja kai kotonakin niitä asioita, joiden suhteen he nyt kauhistelevat, etteivät heidän lapsensa ja lapsenlapsensa tiedä niitä. Missähän ne olisi pitänyt oppia?

Kyllä noita yleissivistykseen kuuluvia asioita on minunkin lapsuudessani käyty koulussa läpi, mutta jotain on mennyt pieleen suurella osalla minun ikäisistäni. Ehkä niitä ei sitten kuulusteltu niitä tarpeeksi tai jotain. Taisi mennä opettajilta jo silloin 90-luvun alkupuolella liikaa aikaa kurin pitämiseen ja luokan häirikköjen kanssa kinaamiseen.

Entä kotona? Näköjään se ei riitä hyväksi esimerkiksi, että vanhemmat itse lukevat kirjoja. En sitten tiedä mikä olisi sopiva ohjailun taso, että lapsetkin lukisivat jotain fiksua, klassikkojakin.

Mieleeni on jäänyt, kun suunnilleen 12-vuotiaana yksi ystäväni näytti minulle kirjastossa käydessämme listaa, jonka hänen isänsä oli hänelle tehnyt. Tämän isän mielestä sen ikäisen piti jo siirtyä pois lastenkirjoista. Sillä "sopivien aikuisten kirjojen" listalla oli ainakin Pikku Prinssi, ja sen ystäväni lainasikin. Olin kai vähän hämmentynyt. Ja itse suuntasin edelleen sinne hevostyttökirjojen hyllylle.

Olen aika usein hävennyt yleissivistykseni puutteita. Minusta lapselle pitää selittää perusjutut historian tapahtumista, politiikasta jne. (ikätason huomioon ottaen tietysti) ja oikaista lapsen virheelliset käsitykset napakastikin. Keskustella ajan kanssa. Eikä ole synti, jos lapsen laittaa perustelemaan näkemyksiään - tai ylipäätään vaatii lapselta päänsä käyttämistä. Lieneekö jäljellä muita kansoja kuin ranskalaiset, joiden parissa tämä on vielä arvossaan...

Me lapset

Ihmisten vuodatusta kuunnellessani mietin taas, että olen ehkä kerran  kuullut, että kukaan ennen sotia syntynyt tilittäisi, kuinka kauhea isä tai äiti oli. Lukemattomia kertomuksia olen kyllä kuullut siitä, kuinka vaikeaa elämä muuten oli. Voi tietysti olla, että sen sukupolven ihmiset haluavat  puhua enemmän esim. sota-ajoista kuin suhteista omiin vanhempiinsa. Mutta tunnen niitäkin sen ikäpolven ihmisiä, joiden vanhempien olen jotain kautta kuullut kohdelleen lapsiaan todella kammottavasti. Silti näistä vanhemmista ei tilitetä, vaikka muita yhtä vanhoja lapsuuden aikaisia juttuja joskus vuodatettaisiinkin. Niitä vaikeitakin.

Suuriin ikäluokkiin kuuluvienkaan en kovin usein kuule valittavan lapsena vanhemmiltaan saamaansa kohtelua. Lienevätkö jo toipuneet lapsuuden vaikeuksista, vai ovatko sitten (keskimäärin) niin paljoa sitä ruvenneetkaan märehtimään kuin minun sukupolveni. Vaikea sanoa.

Mutta me suurten ikäluokkien kasvattamat. Voi apua. Joka toinen tilittää ystävilleen vanhempiaan ja lapsuuttaan, aina kun päätohtorilta juoksemiselta ja päätä koossa pitävien lääkkeiden napsimiselta ehtii.

Elämänolosuhteemme eivät ole vaikeampia kuin edellisillä sukupolvilla. Toimeentulo ja elämän sujuminen ylipäätään on ollut epävarmaa aina, eri tavoin vain. Saamaamme kasvatusta ja vanhempiemme "nykyaikaisia" tapoja voi syyttää monista asioista. Asennoitumistamme voi syyttää sitäkin enemmän.

Joka tapauksessa, sen tapainen kasvatus ja ne "tavalliset" lapsuuden olosuhteet, joiden keskellä suurin osa minun sukupolvestani on 
kasvanut, ei näytä tehneen meistä kovinkaan tasapainoisia. Enkä enää oikein jaksa uskoa, että tiukka, perinteinen, kurinalaisuuteen ja toisten huomioonottamiseen opettava kasvatus tekisi onnettomaksi. Olisi tehnyt monille minunkin ikäisistäni hyvää.

Oma mätä sukupolveni - suurten ikäluokkien kasvatti

Näen paljon pahaa siinä, mitä 60-70-lukulaisuus, feminismi, uudenlainen vasemmistolaisuus ja uskonnollisuuden väheneminen ovat saaneet aikaan 40-ja 50-luvuilla syntyneissä eli ns. suurissa ikäluokissa - sekä heidän jälkeläisissään eli omassa sukupolvessani. Nostaisin olennaisena esiin myös kovismaisuutta arvostavan nuorisokulttuurin lopullisen rantautumisen suurten ikäluokkien aikana.

Myönnettäköön, ettei heitä edeltäväkään sukupolvi täydellinen ollut (esim. tietynlaisen suvaitsevaitsemattomuuden takia), mutta pidän silti keskimäärin huomattavasti enemmän ennen sotia syntyneistä.

Ja vaikka suurien ikäluokkien edustajissa vielä olisikin jäljellä käytöstapoja, perinteiden kunnioittamista, yleissivistystä ja edes jonkinlaista tapakristillisyyttä, ovat he epäonnistuneet surkeasti ainakin yhdessä asiassa: minun sukupolveni kasvattamisessa.

Mitä minun sukupolveltani (70-80-luvuilla syntyneiltä) sitten puuttuu? Pyrkimystä kohtuuteen ja siitä iloitsemiseen mitä itsellä jo on. Nöyryyttä. Säädyllisyyttä. Siveyttä. Kohteliasta kanssaihmisten kohtelua. Ja housut, jotka eivät paljasta persvakoa kumartuessa.