Minua puudutti tänään, kun kuuntelin puhelimessa peräjälkeen kahden eri ystäväni vuodatusta raha-asioista ja kiireestä. Heillä on se tyypilinen työssäkäyvän opiskelijan kuvio. Asutaan hillittömän hintaisessa, hyväkuntoisessa asunnossa (joka ei tietenkään ole pieni yksiö - tai pariskunnalle pieni kaksio - keittokomerolla, ehei). Huonekalut ja kodin tavarat eivät yhtään poikkea työssäkäyvän ei-opiskelijan asunnosta - uusien huonekalujen hankintaa ei vaan kerta kaikkiaan ole voitu jättää opiskelujen jälkeiseen aikaan. No, eihän siinä mitään. On vaan vähän omituista, kun samat tyypit valittavat, kun on pakko tehdä lähes täysipäiväisesti töitä kun rahat eivät muuten riitä mihinkään, ja valmistuminen viivästyy (tai sitten ollaan loppuunpalamisen partaalla työmäärän takia).
Mitä voin sanoa? He eivät ole ainoita, joissa olen huomannut tätä "eihän nyt opiskelijankaan kämppä saa olla sen näköinen ettei ole varaa ostaa kaikkia huonekaluja uusiksi parin vuoden välein" ja "olishan se nyt kamalaa asua pienessä asunnossa, eihän sinne edes saisi mahtumaan kaikkia mun valtavia tavaravuoria niin, että on silti semmoista tosi niinku minimalistisen näköistä" -asennetta.
Eikä tämä ole edes irrallinen ilmiö. Kohtuullisuuden arvostaminen on kai sitten jotenkin vanhanaikaista. Meidät on yllytetty (tai sitten yllytämme itseämme) "elämään täysillä", "heittäytymään asioihin", "tähtäämään huipulle" ja "löytämään oma juttumme" : toisin sanoen "kaikki tai ei mitään"-asenteeseen.
Vähempäänkin saa tyytyä. Ja keskitietä kulkea. Suosittelen lämpimästi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti